Vedenhaltijat

Lähde: wikipedia, Tiina ja Tero Porthan: kalmankartan.worlpress.com; www.marenart.net

Vedenhaltijoilla uskottiin olevan vahvimmat voimat, koska olihan vesi ihmisille elintärkeää. Vedenhaltijana on pidetty vesistön vanhinta asukasta tai suurinta kalaa. Nämä ”veden vanhimmat” ovat vaikuttaneet pyyntionneen, ja siksi niille annettiin lahjoja tai osa saaliista. Suomalaisten muinaiset jumalat vaihtelivat ajallisesti ja paikallisesti. Eri aikoina ja eri alueilla palveltiin eri jumaluuksia.

Vedenhaltija saattoi olla eläin- tai ihmishahmoinen. Naishahmo on suomalaisessa ja kansainvälisessäkin perinteessä yleisempi. Usein tarinoissa esiintyy kaunis, alaston naishahmo, joka kampaa tai pesee rantakivellä pitkiä hiuksiaan. Kalanpyrstöinen naishahmo on nuorempaa kansainvälistä tarinaperinnettä. Miespuolista vedenhaltijaa kuvailtiin yleensä tontunnäköiseksi partasuuksi, jolla on niinihousut ja ruokopaita. Vetehistä, miespuolista vedenhaltijaa, pelättiin, koska sen uskottiin vetävän ihmisiä veden alle. Toisaalta se saattoi myös auttaa kalastajaa puhaltamalla myötätuulen tai ajamalla kaloja verkkoihin. Vetehiseen uskottiin itäisessä Suomessa ja Karjalassa. Pohjanmaalla oli vesihiisiä, näkki tunnetaan myös Virossa ja Skandinaviassa. Nimitys Iku-Turso löytyy myös Kalevalasta.

Eri vesistöissä uskottiin olevan erilaisia vedenhenkiä. Esimerkiksi lammissa, lähteissä ja hetteissä oli puhdasta ja viatonta väkeä, koska vesikin oli puhdasta ja rauhallisesti virtaavaa. Nämä haltijat kuvattiin useimmiten hienohelmaisiksi neidoiksi, ja niiden uskottiin olevan kuolleiden henkiä. Tällaiset rauhalliset vedenottopaikat olivat parhaimpia, jos halusi parantua jostakin taudista. Vedenhaltijan uskottiin tuntevan lääkkeen vaivaan kuin vaivaan, eihän turhaan sanottu ”Vesi vanhin voitehista”.

Vesihiisi tarkoitti joko ilkeää vedenhaltijaa, kuten vetehistä tai näkkiä, tai järvellä tarttuvaksi oletettua ihosairautta. Vesihiisi-sairauden saattoi uskomuksen mukaan saada, jos pelästyi uidessaan tai kiroili järvellä. Vesihiidet kuvattiin usein alastomina naisina, jotka yllyttivät luokseen nuoria miehiä.

Ahti

Mikael Agricolan epäjumalien luettelossa vuodelta 1551 Ahdista sanottiin: ”Achti wedhest caloia toi.” Rikkaalta Ahdilta rukoiltiin runsaita kalansaaliita ja hyviä säitä. Kansanrunoissa hän on useammin kuitenkin ihmissankari. Veden jumalana Ahti esiintyy pääasiassa loitsuissa, mutta vain melko harvoin. Merta tai järveä nimitetään nykyisinkin usein Ahdin valtakunnaksi.

Veden Ahti ja hänen puolisonsa Wellamo asuivat Ahtolassa, joka sijaitsi meren pohjassa, utuisen niemen nenässä, terhenisen saaren päässä. He kävivät usein kalastamassa valtansa alle kuuluvia maavesiä. Hän huolehti merenkansasta, johon kaikkien merenelävien lisäksi kuuluivat mm. vedenneidot, vesihiidet, vetehiset, näkki ja Iku-Turso. Vaikka Ahti osasi olla kiivas ja kostonhimoinen, hän oli luonteeltaan oikeudenmukainen ja omiaan rakastava. Agricolan listassa veden emo oli karjalaisten jumala, joka vei kalat verkkoon: ”Wedhen Eme wei Calat wercon”.

Kalastusloitsuissa Ahti esiintyy kalaonnen antajana yhdessä Vellamon kanssa:

Vellamo, veen emäntä,
Ahti, aaltojen isäntä,
Anna mulle ahvenia,
Pitkäpiikkiselkäsiä
Avarasta aitastasi,
Alta aaltojen syvien!
SKVR VII5 loitsut, 3685

Näkki

Näkki on monissa kansanperinteissä taruolento, jonka sanotaan olevan joen, lähteen, sillan, lammikon tai kaivon ilkeä henki tai vartija. Näkki kiusaa usein ihmisiä, ja voi jopa viedä jonkun. Näkin ulkonäkö vaihtelee eri tarinoissa ja kuvissa. Melko usein se on muodoton, vesikasvien peittämä möhkäle, joka voi muistuttaa liskoa tai sammakkoa. Näkki saattaa olla komea nuorukainen tai kaunis neito, joka viettelee pahaa aavistamattoman ohikulkijan riistääkseen tämän syvyyksiin. Näkki on voinut olla myös jättimäisen simpukan näköinen. Suomalainen Vetehinen vastaa joissain tapauksissa näkkiä, mutta itse näkki suomalaisessa mytologiassa on naispuolinen henkiolento, joka eli järvissä ja houkutteli ihmisiä sinne kauniilla laulullaan, jota oli miltei mahdoton vastustaa. Näkkiä ja sitä muistuttavia taruolentoja käytettiin yleisesti lasten pelotteluun, esimerkiksi estämään lapsia uimasta liian syvälle järveen.

Näkin saa karkotettua loitsulla, heittämällä rannalta kiven veteen ja lausumalla:

"Näkki maalle, minä veteen"

ja taas vedestä noustessa heitetään kivi vedestä maalle ja lausutaan sanat:

"Näkki veteen, minä maalle.